Sannin kuvakirja :)

Se päivä alkoi normaalisti. Olen Jennifer, mutta kavereitteni kesken olen Jenny. Olimme kaveriporukan kanssa Egyptissä retkellä. Kaveriporukkaan kuului Max, Cecilia, Anastasia ja James. Olimme voittaneet lotossa ja niillä rahoilla olimme matkanneet Egyptiin. Olimme siellä ensimmäistä päivää. Eilinen oli rankka päivä, koska silloin matkasimme 5 tuntia Suomesta Egyptiin, joten olimme erittäin väsyneitä.

Olimme käyneet jo monissa pyramideissa ja palatseissa, mutta halusin vain nähdä Tutankhamonin haudan. Ulkona porotti aurinko. Olin läkähtyä kuoliaaksi kun kävelimme (tai ainakin yritimme) kuumassa hiekassa. Hiekka luisui jalkojeni alla.

Pian pääsimme katsomaan Tutankhamonin hautaa. Kun astuimme hautaan, tunsin ihanan viileän ilman kasvoillani. Suljin silmäni ja hengitin syvään hiekalle tuoksuvaa ilmaa. Avasin silmäni ja näin hieroglyfien peittämät seinät. Huomasin myös varoituksen haudanryöstäjille: “Kuolema tulee nopein siivin sille, joka häiritsee faaraon rauhaa”.

Katsoin Anastasiaa. Hän kasteli hieroglyfejä keskittyneesti. Tämä oli Egyptin retkemme kohokohta! Max koputti minua olkapäälle. Käännyin katsomaan ja hän kuiskasi minulle:

– Eikö ole maagista? Pääsimme viimeinkin tutkimaan Tutankhamonin hautaa!

– Onhan se hienoa, mutta emme viivy täällä yhtään kauempaa kuin muissakaan, sanoin hieman allapäin. Olin onnellinen kun olimme päässeet viimein tänne, mutta nyt tuntuu kuin joku olisi ottanut sen onnen pois.

– Kuunnelkaa! Tämä on päivän viimeinen pyramidi. Joten täällä saa olla kauemmin kuin muissa. Mutta ette saa koskea mihinkään! oppaamme huusi. Sydämeni paisui ilosta kuin ilmapallo!

Tutkin hieroglyfejä, saviruukkuja ja Tutankhamonin sarkofagia niin läheltä kun uskalsin. Kohta oli jo yö, joten oppaamme ohjasi meidät ulos, mutta seuraamme oli tullut joku uusi poika, joka oli pukeutunut lannevaatteeseen. Hän katseli epäilevänä ympärilleen. Kun tulimme ulos, Niili loisti laskevan auringon valossa.

Jaan hotellihuoneeni Anastasian kanssa. Juttelimme koko illan huoneessamme mitä olimme nähneet, haistaneet tai maistaneet turistimatkallamme. Huomenna menemme ostamaan tuliaisia. Vanhempani olivat antaneet 50€ matkarahaa, jolla voin ostaa tuliaisia. Anastasia hörppäsi pirtelöään ja sanoi:

– Ajattelin ostaa pikkuveljelleni jonkun lelun. Eihän se koristeista tajua mitään!

– Totta. Äitini on käynyt Egyptissä, ja ihastui johonkin ruokaan. Ja hän käski minun ostaa sitä hänelle. Mutta en tiedä mitä ruokaa se oli, sanoin. Anastasia nyökkäsi:

– Huomasitko sen pojan? Sen joka ilmestyi kuin tyhjästä kun lähdimme pyramidista?

– Huomasin. Hän näytti jotenkin tutulta, sanoin.

– Ihan Tutankhamonilta! Anastasia sanoi.

– Ana, älä vitsaile! Ei Tutankhamon kuolleista ole herännyt! sanoin, mutta olin väärässä.

Seuraavana päivänä meillä oli sama turistiryhmä. Tähyilin mystistä poikaa. Kysyin jopa oppaalta:

– Tässä ryhmässä oli eilen joku poika lannevaatteessa. Missä hän nyt on?

– Ei tässä ryhmässä ollut kyllä ketään, joka olisi pukeutunut lannevaatteeseen…Milloin näit sen pojan? opas kysyi.

– Kun poistuimme Tutankhamonin haudasta, vastasin. Toivoin että opas ottaisi asiani tosissaan. Hän mietti:

– Näin kyllä silloin jonkun pojan, jota en ennen ollut nähnyt. Luulin, että hän oli eksynyt edellisestä ryhmästä. Tunnetko sen pojan?

– Ööö…joo, se on kaverini serkku. Hän…tykkää muinaisten egyptiläisten pukeutumistyylistä, valehtelin. Opas katsoi minua epäilevästi:

– Kysyn muilta oppailta ovatko he nähneet tätä poikaa, opas sanoi ja käveli pois. Huokaisin.

Kun turistiryhmämme oli kokoontunut, lähdimme matkaan. Kaikki kiipesivät pieneen bussiin, jonka sisällä haisi hielle. Penkit olivat pieniä ja likaisia. Ällötti istua. Onneksi viereeni istui Anastasia.

Katselin ikkunasta ulos. Näin Gizan sfinksin, joka on saanut nimensä siitä, että se sijaitsee kolmen Gizan pyramidin vieressä. Olen monen luokkalaiseni mielestä nolo, kun olen niin hyvä koulussa.

Bussi pysähtyi Niilin rannalle. Lähelläni oli aitaus, jossa oli kameleita. Opas astui viimeisenä bussista:

– Tänään saamme ratsastaa kameleilla! Eikö ole hienoa? Jokainen saa valita oman kamelin. Hop hop!

– Eikö ole ihanaa? Anastasia kysyi. Hän rakastaa eläimiä. Valitsimme kamelit ja lähdimme matkaan.

Ilta tuli yllättävän nopeasti, mutta me jatkoimme edelleen matkaa kameleilla. Aurinko laski ja tähdet syttyivät. Taivas oli kaunis.

Jonkun nuoren miehen kameli karkasi. Se mies näytti tutulta. Hänellä oli lannevaate, joten hän oli varmasti tämä mystinen nuori mies! Juoksin hänen luokseen ja koputin hänen olkapäätään.

– Ööm…Hei! Kuka olet? kysyin

– Etkö tunne minua? hän kysyi. Pudistin päätäni. Hän vakavoitui:

– Olen faarao Tutankhamon! Egyptin hallitsija! Hallitsen tätä maata! Ensin olin syömässä ylellistä-

– Ei tarvitse kertoa koko elämäntarinaasi. Mutta…sinähän olet kuollut! Kuolit jotain 3000 vuotta sitten! ihmettelin.

– Enhän kuollut! Anna kun kerron. Söin iltaruokaani ja yhtäkkiä heräsin sarkofagistani, Tutankhamon sanoi.

– Ihmeellistä! Mutta sinut on saatava pois täältä, sanoin ja tartuin häntä kädestä. Vedin häntä kavereitani kohti, mutta hän veti kätensä pois:

– Sinulla ei ole valtuuksia koskea faaraon käteen!

– Kuule, tässä ajassa sinä olet jo kuollut. Joten, sinun kannattaa kuunnella minua tarkasti, sanoin. Minua ihmetytti miten ajattelin auttaa Tutankhamonia.

– Minä olen faarao! Minun käskyäni totellaan! Faarao Tutankhamon ei alistu ikinä! hän huusi. Painoin käteni Tutankhamonin suun eteen:

– Hiljaa! Kukaan ei saa tietää todellista henkilöllisyyttäsi. Olet minun serkkuni…vaikkapa Ruotsista. Nimesi on Sami, sanoin. Tutankhamon katsoi minua ihmeissään.

– Sinut on pakko saada takaisin omaan aikaasi! Mutta miten? kysyin itseltäni.

– Jenny? Cecilia kysyi. En katsonut häneen. Huokaisin:

– Ei nyt, Ceci. Pitää miettiä miten Tutankhamon saadaan…

– Tutankhamon? Cecilia ihmetteli. Voi ei! Korjasin äkkiä virheeni:

– Ööö…Tarkoitin Samia. Hän muistuttaa paljon Tuta-

– Tutankhamonia? Autatko sinä Tutankhamonia?! Uskomatonta! Cecilia innostui.

– Okei, autan Tutankhamonia, tunnustin. Cecilia hämmästyi, ja vähitellen hämmästys muuttui hymyksi.

– Sinä valehtelet! Ei Tutankhamon voi tähän aikaan siirtyä! Se on mahdotonta, Cecilia nauroi. Tuli helpottunut olo. Cecilia luuli, että valehetelin. Toivottavasti Tutankhamon ei nyt pilaa tätä.

Olimme aavikolla ja olimme matkanneet jo ikuisuuden. Tutankhamon tarpoi edelläni. Huusin:

– Hidasta!

– Emme me voi, jos ajattelimme ehtiä palatsille ennen iltaa! Tule nyt, Tutankhamon vastasi. Yritin huutaa:

– Usko jo! Täällä ei ole enää palatsiasi!

Yhtäkkiä eteemme ilmestyi keskeltä hiekkadyyniä krokotiili. Se avasi kitansa ja hotkaisi Tutankhamonin.

– Ei! Tutankhamon, huusin käheällä äänelläni. Krokotiili lähestyi minua. Yhtäkkiä se katosi.

– Tutankhamon? kysyin kuiskaten. Heräsin hiestä märkänä painajaisesta. Huohotin ja nousin istumaan. Anastasia nukkui rauhassa viereisessä sängyssä. Menin keittiöön ja otin lasin vettä. Tuntui kuin kurkussani olisi hiekkapaperia. Kello oli kolme aamulla. Menin takaisin nukkumaan.

Niili on kaunis aamuisin. Aurinko heijastui joen pinnasta. Tutankhamon riisuutui pesua varten.

– Miksi et voi käydä suihkussa hotellissa? kysyin käteni silmieni päällä.

– Se ei ole tarpeeksi arvokas tapa peseytyä kaltaiselleni faaraolle, Tutankhamon sanoi. Kävelin sokeana johonkin suuntaan, ja kohta tipahdin Niilin syövereihin. Siellä oli joku sukeltamassa. Näin kaloja. Mutta pian joku veti minut pintaan. Hengitin syvään. Näin kuka oli pelastanut minut:

– Tutankhamon!

– Niin? Tutankhamon kysyi.

– Sinä pelastit minut, sanoin henkeä haukkoen. Sitten jäykistyin. Huomasin että kaikki ihmiset rannalla kääntyivät katsomaan meitä. Katsoin Tutankhamonia:

– Juokse!

Juoksimme pyramidin taakse.

– Miksi meidän piti juosta? Tutankhamon kysyi. Huokaisin:

– Etkö ymmärrä? Ihmiset eivät ole tottuneet siihen että faaraoita tulee nykyaikaan jostain 1000 vuoden takaa!

– Selvä…Miten me saamme minut takaisin? Tutankhamon kysyi.

– Minne? kysyin, vaikka tiesin jo vastauksen itsekin.

– Omaan aikaani. Mutta minä olenhan jo kuollut, joten…Etkö voisi vain tappaa minua? Tutankhamon kysyi. Katsoin Tutankhamonia ihmeissäni:

– En ole murhaaja!

– Mutta sitten kaikki olisi helpompaa! Tutankhamon sanoi. Mietin:

– Voisimme kyllä…

Olimme hotellissa kaveriporukan kanssa kaikki minun ja Anastasian huoneessa. Pelasimme korttia, söimme sipsejä ja joimme limsaa. Mutta yhtäkkiä joku koputti oveen. Avasin oven ja siellä oli paljon ihmisiä ja hotellintyöntekijä.

– Nämä ihmiset etsivät nuorta tyttöä, joka oli aamulla ollut Niilin lähellä, hotellintyöntekijä sanoi. Käännyin katsomaan muita. He olivat yhtä ihmeissään kuin minä.

– Öö…Ana? Tiedätkö sinä tästä jotain? kysyin. Tiesin, että ihmiset tarkoittivat minua, mutta en kehdannut sanoa sitä Anastasialle. Hotellintyöntekijä lähti, mutta ihmiset jäivät. Jotkut heistä tulivat jopa sisälle ja ottivat pari sipsiä, ihan kuin luulisivat että laitoimme ne heitä varten esille. James kuitenkin otti sipsikipon syliinsä:

– Voisitteko poistua? Tämä ei ole teidän huoneenne!

– Haluamme vain nähdä faarao Tutankhamonin, joku sanoi ihmismassan keskeltä.

– Öö…ei täällä ole Tutankhamonia, sanoin. Lopulta ihmiset lähtivät.

Yöllä tapasin Tutankhamonin. Yritimme saada häntä omaan aikaansa. Lopulta päädyimme siihen tulokseen, että hänet on pakko tappaa. Menimme keskelle aavikkoa. Minulla oli puukko kädessä ja Tutankhamon oli maassa makaamassa.

– Oli hauska tuntea sinut, sanoin. Sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa. Kohotin puukon. Olin jo iskemässä sen Tutankhamonin selkään, kun kuulin jonkun tulevan. Laitoin puukon selkäni taakse. Kukaan ei kuitenkaan tullut. Käännyin katsomaan toiseen suuntaan, ja James oli siellä järkyttynyt ilme naamallaan. Hän oli huomannut puukon ja Tutankhamonin. Yritin saada ääneni normaaliksi:

– Voin selittää-

– Ei tarvitse, näin jo kaiken, James sanoi ja juoksi pois.

Yritin puhua Jamesille kahden kesken koko päivän, mutta aina sopivan hetken tullen hän katosi. Lopulta minä san hänet kiinni ja selitin kaiken:

– Ja päätimme että helpointa olisi murhata hänet, sanoin.

– Eli eilen olit puukottamassa häntä. En oikein ymmärrä, James sanoi. Hän aloitti ympyrässä kävelyn, joka auttaa häntä miettimään.

– Emme keksineet muutakaan keinoa, sanoin.

– Jos se on pakko tehdä, niin tehdään se yhdessä. Käykö? James kysyi.

– Käy, sanoin hymyillen.

Illalla menimme Tutankhamonin luo, ja James oli luvannut murhata hänet. Ihme kyllä, Tutankhamon ei vastustellut. Katsoin poispäin kun James oli nostanut puukon. Seuraavaksi kuulin vain huutoa. Itketti. Mutta pian tunsin kuinka joku tarttui minua käsistä ja työnsi maahan. Tunsin kuinka se joku laittoi jalkansa päälleni pitämään minua paikoillaan. Käänsin päätäni sen verran kuin uskalsin, että näkisin kuka sen teki:

– Tutankhamon!

– Niin, Tutankhamon vastasi.

– Miksi teet tämän?! kysyin.

– En ole Tutankhamon, hän sanoi ja veti naamarin pois. Hänellä oli naama täynnä arpia. Vedin syvään henkeä ja yritin rauhoittua:

– Kuka sinä olet?

– Olen Egyptin tunnetuin murhaaja. Nimeni on Seb, hän sanoi.

– Mutta…Tutankhamon ei siis oikeasti ollut täällä? kysyin

– Älä välitä siitä lurjuksesta. Hän eli jo aikansa, Seb sanoi.

Huomasin hänen kädessään Jamesin puukon. Siitä tuli mieleen, että missä James on. Tähyilin ympärilleni ja huomasin Jamesin makaavan pyörtyneenä parin metrin päässä minusta. Katselin Jamesia hetken ja toivoin hänen heräävän. Pian hän heräsi ja katsoi minuun. Nyökkäsin Sebin suuntaan ja James nyökkäsi. Hän lähti hiipimään Sebiä kohti. Hän kohotti kepin jonka oli ottanut maasta ja kopautti sillä Sebiä päähän. Hän tarttui minua kädestä ja nosti ylös. Juoksimme henkemme edestä pakoon.

Hotellilla soitimme poliisille. Kerroimme kaiken minkä tiesimme.

– Siis te luulitte auttavanne Tutankhamonia, mutta se olikin vaan joku murhaaja? Anastasia kysyi, kun kerroimme kaiken Maxille, Cecilialle ja Anastasialle.

– Niin, sanoi. Häpesin itseäni. Olin vain niin seikkailun haluinen että uskoin Sebiä niin helposti.

– Okei, Cecilia sanoi ja halasi minua. Lopulta myös Max ja Anastasia halasivat meitä.

Onneksi kaikki oli nyt hyvin.